Tarjosin mielipidettäni, Minä, Kristillisdemokraatti -kirjasta, KD -lehteen:
Minä, Kristillisdemokraatti
Olen vihreä; ei kun vihreä-Kristillisdemokraatti, siis
Kristillisdemokraattina vihreä. Eli täytyy lukea paljon
kristillisdemokraattisuudesta. Luin kirjan: MINÄ, KRISTILLISDEMOKRAATTI. 19
tarinaa. (Esa Erävalo; KD-Mediat Oy; 2014) ja, se oli, näin vihreälle; niin
politiikassa kuin ”KDläisenä”, hyvä kirja.
Olen ymmärtänyt, että puolueeseen, lisäkseni, on tullut
useita uusia jäseniä, joten suosittelen Teille tätä kirjaa, ja miksen
suosittelisi jo pitkään mukana olleillekin. Kirja on mielenkiintoisesti
kirjoitettu. Sen jaksaa lukea vaikka yhdeltä istumalta. Sen ääressä voi
ihmetellä uutta ja muistella menneitä.
En paljasta kirjasta enempää, mutta tahdon poimia sieltä
muutaman itselleni mielenkiintoisen kohteen. Toivottavasti sinä löydät omasi.
Voithan seuraavan ottaa vaikka etsimisleikin kannalta: kuka sanoi mitä.
Kaikkein eniten innostuin, kun erään tarinoijan osuudessa
kerrottiin hänen ensikosketuksestaan kristillisdemokratiaan, tai silloin puolue
oli vielä Suomen Kristillinen Liitto. Hän kysyi puolueen seminaarissa, että
millaiselle kartalle puolue sijoittuu Suomenmaassa. Vastaukseksi kysyjä sai,
oikein professori tasolta, että puolueessa olemme arvokysymyksissä
konservatiiveja, talouspolitiikassa keskellä ja sosiaalipolitiikassa vasemmalla.
Jos näin on edelleen, olen iloinen, sillä en ole, pohdinnoissani aikaisemmin,
pitänyt siitä, että pitäisi olla, jollain tapaa, vasemmalla tai oikealla.
Haluaisinkin virittää keskustelua siitä: onko edelleen näin? Vai pitäisikö
olla: ”Ainoa oikea oikestolaispuolue!”
Muutakin mielenkiintoista kirjasta löytyy, sillä tarinat on
kirjoitettu monen ikäisistä ja monenlaisista lähtökohdista lähteneistä Kristillisdemokraateista.
Nuorimmat on 80 – luvulla syntyneet, ja vanhin lähentelee jo kunnioitettavaa sadan
vuoden ikää, jos iällä nyt on merkitystä. Hieman itseäni vaivaa, että
puolueessa jäsenien ”korkeakoulutteisuus” tuntuu olevan korkea. Ainakin
itselläni oli sellainen ennakkoajatelma puolueesta. Ei siinä sinänsä ole mitään
vikaa, mutta se vaikuttanee puolueen profiloitumiseen kansan keskuudessa: on
ehkä vaikea saada ”duunareita” mukaan. Kannatusprosenttien kannalta tarvitaan
laajempaa tukea eri koulutustason saaneista kansalaisista, jotka, tietysti,
kunnioittavat Kristillistä arvopohjaa. Mitä Sinä olet mieltä? Tarvitaanko
kannatusta kaikesta kansasta? Muutenhan kannatusprosentti ei juurikaan nouse.
Kristittynä tuntuu, että Kristillisdemokraatit puolueena on
varma ja turvallinen valinta. Sillä turvallisuutta, jos mitä, tarvitaan
nykyaikaan.
Lopuksi on mukava todeta kirjan rehellisistä otteista:
sieltä löytyy tunnustuksia siitä, että on epäonnistunut. Minäkin olen. Mutta
sitä ei kannata loputtomiin ”taivastella”, vaan ottaa se Isän kädestä tulevana
kasvatuksena – uudeksi minäksi; Kristillisdemokraattina. Suosittelen.
Timo Simola
puheenjohtaja
KD Kontiolahti
